Tänään Suomeen! :)

Lucky to have been where I have been, lucky to be coming home again :')

Tästä tulee melko pitkä postaus, mutta tää tulee olemaan viimeinen…!

Koh Samet

Huijasin vähän, eikä suunnitelmissa oikeasti ollut enää matkustella paria viikkoa tenttien jälkeen. Tuun kotiin Suomeen jo tänään! Ihan uskomaton fiilis.

Halusin yllättää äitini ja tulla apuun meidän taimiston tän kesän avajaisiin eli tää viiden kuukauden lusmuilu vaihtuu heti muutaman päivän tehokkaaseen työntekoon. Oon ollut meidän taimiston kaikkitietävänä ja korvaamattomana kassana yli 10 vuotta samana äitienpäiväviikonloppuna, enkä olisi voinut jättää vanhempiani pulaan, varsinkaan kun siskoni Jennikään ei tänä vuonna pääse paikalle. Lennot kotiin on ostettu jo helmikuussa ja muutamaan kertaan on pitänyt keksiä paniikissa enemmän tai vähemmän vedenpitäviä peitetarinoita. Huijaus taisi kuitenkin mennä läpi ja porukat luuli, että jätän kuin jätänkin ne pulaan. Taisin siis yllätykselläni aiheuttaa äidille kuluneiden kuukausien aikana enemmän stressiä kuin nyt iloa, mutta toivotaan, että saan anteeksi!

Koh Samet

Paljosta on tullut kirjoitettua, välillä ehkä vähän liiankin yksityiskohtaisesti, ja paljon on jäänyt kertomatta. Esimerkkejä asioista, jotka tulee mieleen ihan tarkoituksella pois jätettyinä juttuina on, että oon ollut maaliskuun alusta saakka melkein joka viikko pari päivää kuumeessa (joo, meen lääkäriin heti ku kerkeen!), Balilla lähti surffatessa tai sitä yrittäessä isovarpaasta kynsi kokonaan, otettiin Eerikan kanssa kerran öljyhieronta ja päädyttiin makoilemaan lattialle vierekkäin suhteellisen epäilyttävään hierontaan, on käytetty lentoyhtiöitä, joilla on Euroopassa lentokielto, oon uhmannut henkeäni ja varsinkin loppuaikoina käyttänyt kypärättä mopotaksia useammin kuin olisi tarvinnut (koska se on niin kivaa, vauhdin huumaa!), jouduin ylittää Thaimaan viisumini voimassaoloajan jne. Tai kun pikkusisko oli ihan tosissaan hukkua koskenlaskussa Indonesiassa, en viittiny huudella, että mentiin itse viikon sisällä siitä koskiseikkauluun ja vielä Indonesiassa. Enkä oo kirjoittanut  siitä, miten oon oikeasti pistellyt välillä mukisematta suuhuni vähän kasviksiakin... :)

Koh Tao

Isoin asia, mistä oon yrittänyt olla kirjoittamatta, on se, että nää kuukaudet oli tunteiden, lähinnä ikävän, hallinnan kannalta tosi raskaita. Ei koti-ikävän tai kavereiden ikävän, vaan ihmisen, johon tykästyin paljon just ennen kuin lähdin. Ison seikkailun aikana ei saanut päästää ikävää valtaan enkä oo kirjoittanut siitä, miten mun viimeiset päivät joulukuussa ennen lähtöäni oli mielettömän kivat ja lähtemällä koin ottavani riskin sen suhteen, että asiat ei välttämättä pysy samanlaisena tähän päivään saakka ja samanlaisia kivoja hetkiä saman ihmisen kanssa ei ehkä enää tulekaan. Luotin ja uskoin kuitenkin siihen, että kaikki menee hyvin ja parhain päin ja lähdin pois viideksi kuukaudeksi.

En oo aiemmin kertonut, miten mulla oli ikävä niitä viimeisten päivien hetkiä joka ikinen päivä. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Maaliskuu oli kaikkein vaikeinta aikaa - melkein kaikki meidän vaihtariporukasta on varattuja ja poika- ja tyttöystävät tuli puolessa välissä vaihtoa kylään. Suomen tytöt toi maaliskuussa Balille mukanaan palan Suomea ja ikävä vaan kasvoi. Oon pahoillani siitä, että multa ei herunut kovin paljoa sympatiaa "kauhee ikävä, viikko takana ja vielä viikko jäljellä" -tilanteissa kun ite nieleskelin samalla kyyneleitä ja yritin olla ajattelematta sitä, että 3kk on takana ja vieläkin 2kk jäljellä. 

Isosta ikävästä huolimatta, nää kuukaudet hujahti ohi ihan silmänräpäyksessä ja on ollut ihan mieletöntä aikaa mielettömissä paikoissa! Kerroin ikäväasiasta nyt, koska se on kuitenkin ollut aika isona osana mun vaihtoa. Oma suhtautuminen ajankulumiseen on ollut jatkuvasti ristiriitaista. Aika kului hurjan nopeasti kaiken muun paitsi odottamisen ja ikävän osalta. 

Tuun niin ikävöimään kookospirtelöitä!

Kivaa, että oon voinut tallentaa reissuni käänteet tänne ja iso kiitos kaikille lukijoille. Laskuri kertoo, että blogi on avattu yli 6000 kertaa, vau! Säännöllisesti blogia lukevia ihmisiä on ollut uskomattoman paljon ja Google Analyticsillä on ollut jännä seurata lukijoiden määrää, uusien ja palaavien vieraiden suhdetta ja käyntien lähteitä. Mun omat tuttavuudet ei riitä selittämään kaikkia blogissa säännöllisesti vierailevia lukijoita kaikista kunnista ja kaikkialta maailmasta ja musta olisi hienoa tietää, ketkä kaikki näitä sepustuksia on oikeasti jaksanut selata läpi! Aika monta kaupunkia ja maata top10:ssä selittyy sillä, että tuttuja on vaihdossa/töissä/matkalla erinäisissä paikoissa, mutta esim. Kyprokselle en yhtäkkiä keksinyt selitystä. Kuka tunnistaa itsensä ja tunnustaa? :)

Sukeltaminen oli parasta!

Monia juttuja Thaimaasta ja vaihtoajalta tulee varmasti ikävä. Luultavasti aika nopeastikin! Todennäköisesti Suomen sää, myöhäinen kevät ja järkyttävä hintatason muutos järisyttää mieltä jo ensimmäisten päivien aikana. En olisi Suomesta lähtiessäni voinut uskoa puheita kulttuurishokista kotiinpaluuvaiheessa, mutta oikeastaan alan olla melko varma, että Thaimaassa elämisen jälkeen jotain ongelmia Suomessa tulee varmasti vastaan. Kulttuurit Suomessa ja Thaimaassa on kuitenkin niin erilaisia. On myös paljon asioita, joita ei varmasti tule ikävä. Ei tuu ikävä tilanteita, joissa yhteistä kieltä tai minkäänlaista ymmärrystä thaimaalaisten kanssa ei löydy tai tilanteita, joissa turistia yritetään kovasti koijata. Ei tuu ikävä hiekkaa sängyssä tai ötököitä bungalown seinillä. Eikä jatkuvaa hikistä fiilistä tai toisaalta jäätävän kylmiä ilmastoituja tiloja. Eikä kurjia lakanapeittoja tai peitottomuutta. Ja ne vessat...!

Ötökkä bungalown seinällä. Ei niin pieni. Ainakin tuhat jalkaa!

Tää reissu on opettanut paljon ja tältä matkalta jää paljon muistoja, joita on varmasti mukava kantaa mukana koko loppuelämä. Valokuvien lisäksi mulle jää muistoksi nää tekstit. Oon kiitollinen itselleni tän blogin kirjoittamisesta ja siitä, että jaksoin tallentaa tänne isot osat reissuista ja tapahtumista pääpiirteissään ja arvostan varmaan parinkymmenen vuoden päästä tätä vielä enemmän. Iso kiitos kuuluu kaikille lukijoille. Tuskin mulla olisi ollut intoa jatkaa kirjoittamista loppuun saakka, jos tilastot lukijoista ei olisi ollut kertomassa, että kyllä näitä ihan tosissaan joku muukin kuin oma äiti ja isä käy lukemassa!

Blogissa on kuitenkin ollut myös huonot puolensa. Oon huomannut, että ihmiset lukee mun kuulumisia täältä, mutten mä tiedä mitään Suomen elämästä ja saan odotella vastauksia mitä kuuluu–kysymyksiin sun muihin yhteydenpitoyrityksiin viikkoja. Tästä kohdasta itsensä tunnistanee useampi hyvä ystävä :) Aika monen kanssa ei kuitenkaan olla vaihdettu sanaakaan viiteen kuukauteen. Tuntuu, että enemmän oon ollut tekemisissä niiden ihmisten kanssa, joita muulloinkin näkee harvoin ja joiden kanssa muutenkin tulee enemmän viestiteltyä päivittäisen näkemisen sijaan.

Rantaravintolat <3

Mitä oon oppinut? Oon oppinut selviytymään itsekseni yllättävissä tilanteissa, selvittämään asioita, kysymään neuvoa, pyytämään apua  ja suhtautumaan ihmisiin ja auttamishaluihin varauksella. Oon alkanut arvostaa omia hyviä ystäviäni ihan eri tavalla kuin ennen. Suomessa ollessa saataa mennä pari kuukautta, ettei toisten kanssa olla paljoakaan tekemisissä tai nähdä, mutta kun on oikeasti kaukana eikä mahdollisuutta olla tekemisissä ole samalla tavalla, tekee mieli Suomeen palattua pitää parempaa huolta kaikista kaverisuhteista.

Sama asia perheen kanssa – tuun todennäköisesti käymään kotonani vähän aiempaa useammin. Täällä asioita on alkanut arvostaa ihan eri tavalla. Kun näkee toisenlaista elämää, tajuaa, miten hyvin meillä Suomessa tai juuri mulla itselläni asiat onkaan. On ollut aikaa miettiä asioita, omaa elämää ja omaa tulevaisuutta ja sitä, mitä oikeasti elämältä haluaa. Oon tajunnut myös, ettei kaikkien ihmisten kanssa tarvitse tulla hyvin juttuun, vaikka toisella puolella maapalloa ollaankin. 

En tiedä millainen kulttuurishokki mua Suomessa odottaa, mitä tulee tapahtumaan kesällä tai mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Parasta Suomeen palaamisessa on joka tapauksessa se, että mä tiedän, että mulla on monta sellaista tärkeää ihmisiä, jotka on odottanut mua kotiin yhtä paljon kuin mä olen odottanut kotiin palaamista.

Thaimaan vaihtariperhe: Jenna, Henri, Sarah, Noora, Beatrice, Thamy, Janne ja Gina.

Reissun parhaina hetkinä ja asioina tulee mieleen ainakin se, kun Koh Sametilla upotin ensimmäistä kertaa varpaani valkoiseen hiekkaan ja pulikoin ensimmäistä kertaa meressä Suomen rantaviivaa kauempana, ensimmäinen norsukyyti Ayutthayassa ja toinen Koh Samuilla, kun pääsin istumaan norsun kaulaan ja haisin sen jälkeen ihan eläimelle, mopoiluretket Koh Lantalla ja Balilla, salamoinnit meren yllä iltaisin Lantalla, vesiskootteriajelu Pattayalla, sukelluskurssi Koh Taolla ja Taon auringonlaskut ja tähdenlennot.

Mun passissa ei ollut leiman leimaa ennen tätä reissua. Nyt on merkintöjä Etelä-Afrikasta, Thaimaasta, Singaporesta, Indonesiasta, Filippiineiltä ja Kambodzasta. Kovasti olisi tehnyt mieli tehdä vielä pidempi reissu Kambodzan, Vietnamin ja Laosin läpi, mutta se jäi nyt jollekin toiselle kerralle sitten. Olisi myös ollut kiva käydä Malesiassa, Kiinassa, Japanissa jne... Näkemistä tässä maailmassa on loputtomasti.

Tämä seikkaulu päättyy tähän, mutta sydän haluaa takaisin Kaakkois-Aasiaan heti kun pankkitilillä on vähän isompia numeroita... Lähtisin tälle seikkailulle ehdottomasti uudelleen! Iso kiitos kaikille vaihtarikavereille ja etenkin kämppikselleni Henrille.

Eniten jään kaipaamaan ihmisten rentoutta ja huolettomuutta, kiireetöntä elämää ja ihmisten iloisuutta. Ei Thaimaata suotta sanota tuhansien hymyjen maaksi :)

Kap khun kaa! Kiitos! :)